Ruuhkaa ja kiirettä

Saatuamme aamupalaa lähdimme tutkimusmatkailemaan tähän lähiympäristöön. jotenkin me ollaan enemmän sellaisia pää edellä tuonne - tyyppisiä ihmisiä ja suunnitellaan lopulta aika vähän. Jotain juttuja on tietysti mietitty että tehdään, mutta enemmän tämä saakin mennä lomaillessa ja päätyessä sinne minne nokka näyttää. Tiesimme, että Empire state building on tässä lähistöllä ja lähdimme vaeltamaan siihen suuntaan. Oli lauantai ja muutama muukin oli tullut ajatelleeksi kaupungille lähtemistä.

Mietin siinä väkijoukossa kulkiessa, että miten paljon liikaa täällä on kaikkea. Etten ikinä saa mitään irti tästä. Että samaan aikaan kaikkea on liikaa ja liian vähän. Samanlaisia taloja, vieri vieressä - yksi toisensa jälkeen. Ihmisiä. Osa laulaa itsekseen, toinen viheltää. kolmas on epävarma ja neljännellä on kiire. Jonkun silmistä näkee, että kiirettä ei ole ollut pitkään aikaan. Valtavat mainostaulut myyvät ameikkaa, asuntoja, autoja ja tavaraa, uskontoa ja lääkkeitä. Kaikkea on enemmän kuin ehdin ymmärtää.

Jos en roiku V:n kädessä tai repussa joudun taatusti hukkaan. Onneksi V on pitkä ja tässä ympäristössä silmiinpistävän vaalea.

Katuvalot jäivät mieleen. Raskaat, keltaiset - metalliset katuvalot. Valtavat mainostaulut. Montakohan miljoonaa ihmistä täällä oikein asuu? Empire state building oli jotenkin "vaatimatomampi" kuin ajattelin. Vai onko kyse enemmänkin siitä, että koko ympäristö on jotenkin niin täynnä. Suuria rakennuksia ja tuhansia ihmisiä. Valtavasti ihmisiä.

Miten ihmisillä oikeastaan voi olla niin suuri ahdistus ulkonöstään kun meitä on näin paljon?Erilaisia ja samanlaisia samaan aikaan. Suuret kirjailijat kirjoittavat ihmisten tunteet auki helpon oloisesti. Samat tunteet, joita käydään läpi kaikkina aikoina; tuo vanhus, tuo tumma nainen lapsensa ja kauppakassinsa kanssa tai tuo aasiasta tuleva nainen, jolla on päällään taatusti pääosin Vera Vangia.

Miten sitä tunteekin itsensä melkein näkymättömäksi. Kävelen katua, eikä asfalttiin jää edes jalanjälkiä jotka meri voisi pyyhkiä pois. Minulla on ajatukseni, jotka ovat samoja kuin miljoonilla ennen minua. Olen tyytyväinen, että jalassani ovat ne epätrendikkäät lenkkarit. Olen tyytyväinen, että voin tarkkailla.

Jokaiselle tällä kadulla, tuossa kahvilassa ja ränsistyneellä metroasemalla on annettu mahdollisuus tuntea ja ajatella. Olla sekaisin, rakastunut, surullinen, iloinen, vapautunut ja ahdistunut. Elää kerran.